Miten viron, suomen ja unkarin kielet muistuttavat toisiaan ja miten ne eroavat toisistaan? (Unkari, Viro, Suomi)

 

Suomalais-ugrilainen kieliperhe, johon viron, suomen ja unkarin kansat kuuluvat, on yksi Euroopan kiehtovimmista kielellisistä arvoituksista. Nämä kielet, joita kutsutaan usein uralilaisiksi kieliksi, kuuluvat aivan eri haaraan kuin indoeurooppalaiset kielet, joita suurin osa eurooppalaisista puhuu. Vaikka nämä kansat ovat maantieteellisesti kaukana toisistaan, niiden kielellinen sukulaisuus on tieteellisesti perusteltua, vaikka ne ovatkin vuosituhansien saatossa kokeneet radikaaleja muutoksia.
 
Tutkijat, kuten suomalainen kielitieteilijä Matthias Alexander Castrén, loivat 1800-luvulla perustan uralistiikalle osoittamalla näiden kielten väliset geneettiset yhteydet. Hänen työnsä mahdollistivat hypoteesin muotoilemisen yhteisestä uralilaisesta alkukodista, joka sijaitsi jossain Uralvuoriston juurella. Tästä teoriasta tuli lähtöpiste myöhemmille tutkimuksille, joissa yritetään jäljittää, miten nämä ryhmät alkoivat kauan sitten erkaantua ja vaeltaa länteen ja pohjoiseen.
 
Viron ja suomen kielet kuuluvat itämerensuomalaisten kielten ryhmään ja ovat erittäin läheisiä, toisinaan niitä kutsutaan ”sisarkieliksi”. Niiden yhteinen alkuperä juontaa juurensa kantasuomeen, joka alkoi eriytyä muutama tuhat vuotta sitten. Maantieteellisen läheisyyden ja Suomenlahden yli tapahtuneen intensiivisen kulttuurivaihdon vuoksi molemmat kansat ovat säilyttäneet samankaltaisen kieliopillisen rakenteen, kuten rikkaan sijamuotojärjestelmän ja agglutinoivia (liittyviä) piirteitä.
 
Unkarin kieli, joka kuuluu ugrilaisten kielten ryhmään, on etääntynyt huomattavasti itämerensuomalaisista kielistä. Kun unkarilaisten esi-isät saavuttivat Pannonian altaan 800-luvulla, heidän kielensä oli jo muuttunut voimakkaasti vuosituhansien eristyksen sekä turkkilaisten ja muiden Keski-Aasian heimojen kanssa käytyjen kontaktien vuoksi. Tämän vuoksi unkarin kieli on nykyään virolaisille tai suomalaisille vaikeasti ymmärrettävää, vaikka perussanasto ja kieliopilliset rakenteet ovatkin sukua toisilleen.
 
Kielellinen rekonstruktio osoittaa, että nämä kielet muovautuivat pitkän ajan kuluessa naapurikielten vaikutuspiirissä. Suomea ja viroa ovat vuosisatojen ajan vaikuttaneet voimakkaasti germaaniset ja balttilaiset kielet, unkaria taas slaavilaiset ja romaaniset kielet. Tämä johti paitsi sanaston rikastumiseen lainasanoilla, myös tiettyihin rakenteellisiin muutoksiin, jotka tekivät kielistä ainutlaatuisia omilla alueillaan.
 
Nykyaikaiset geneettiset ja kielitieteelliset tutkimukset, joita kehittävät tutkijat kuten Kalevi Wiik tai myöhemmät arkeogeneetikot, keskustelevat usein ”suomalais-ugrilaisesta substraatista”. Väittelyt koskevat sitä, kuinka paljon nämä kansat ovat geneettisesti sukua toisilleen ja kuinka paljon kieli on levinnyt kulttuurisen diffuusion kautta. Tämä on monimutkainen kysymys, johon liittyy usein sekä tieteellisiä keskusteluja että kansallisen identiteetin kysymyksiä.
 
Kansojen oma tietoisuus kielten alkuperästä on erittäin vahva. Virolaisille ja suomalaisille heidän kielellinen sukulaisuutensa on tärkeä kansallisen identiteetin elementti, joka korostaa heidän erityisyyttään Pohjois-Euroopassa. Molemmat kansat pitävät kieltään ”vapauden ja itsenäisyyden” symbolina, joka on auttanut selviytymään vieraan vallan kausina.
 
Unkarilaisten identiteetti on tässä suhteessa vieläkin erityisempi niin kutsutun ”Unkarin eristyneisyyskompleksin” vuoksi. Koska unkarin kieli eroaa niin paljon ympäröivistä indoeurooppalaisista kielistä, unkarilaiset tuntevat usein tietynlaista yksinäisyyttä. Unkarilainen kansallinen mytologia yhdistää toisinaan heidän alkuperänsä muinaisiin hunneihin – vaikka kielitieteellisesti tämä yhteys ei ole todistettu, se osoittaa, kuinka vahvasti kansa etsii juuriaan.
 
Tutkija Péter Hajdú analysoi töissään yksityiskohtaisesti uralilaista kielijärjestelmää painottaen, että suurista eroista huolimatta luontoon, ruumiinosiin ja perustoimintoihin liittyvät kantasanat ovat yllättävän samanlaisia. Tämä on pääasiallinen todiste siitä, että tuhansia vuosia sitten näillä ryhmillä oli yhteinen kielellinen koodi.
 
Tärkeä ero on se, että viron ja suomen kielet ovat alkuperäisessä rakenteessaan ”konservatiivisempia” kuin unkarin kieli. Unkarin kieli on kokenut radikaalimpia muutoksia, muodostuen eräänlaiseksi ”sillaksi” idän ja lännen välillä, omaksuen lukuisia vieraita vaikutteita, mutta säilyttäen silti uralilaisen rungon.
 
Näiden kansojen välisiä suhteita ylläpidetään nykyään erilaisten kulttuurifoorumien ja tieteellisten kongressien kautta, joissa tutkitaan uralistiikkaa. Vaikka virolaiset, suomalaiset ja unkarilaiset eivät arjessa ymmärrä toisiaan, he tuntevat henkistä läheisyyttä, joka perustuu yhteiseen historialliseen kohtaloon olla maantieteellisellä alueellaan ”erilaisia”.
 
Yhteenvetona voidaan todeta, että viron, suomen ja unkarin kielten suhde on erinomainen esimerkki siitä, miten kieli voi kehittyä ympäristönsä vaikutuksesta säilyttäen samalla syvimmän olemuksensa. Tämä ei ole vain tarina suorasta polveutumisesta, vaan pikemminkin monimutkainen vuosituhansien prosessi, jonka aikana nämä kansat ovat kielen kautta säilyttäneet oman, vain heille ominaisen ”uralilaisen” perintönsä.
 
Kapinallinen Sielu